Koulussa rakastin äidinkielentunteja. Erityisesti niitä, joilla kirjoitimme jotain. Oli niin mukavaa kun sain aiheen ja sitten olikin vapaat kädet, mitä paperille laittan. Tunnista ensimmäinen puolituntinen meni aina miettiessä, mitä ihmeessä kirjoitan. Pää oli täynnä ideoita, mutta yksikään ei tuntunut toteuttamiskelpoiselta. Kun loppujen lopuksi keksin mitä kirjoitan, ei aika enää riittänyt ja usein sainkin ottaa ainekirjoituksen erityisluvalla kotiin valmiiksi kirjoitettavaksi. Rakastan kirjoittamista. Olen aina kirjoittanut, kirjeitä, päiväkirjaa, tarinoita, muistiinpanoja, runoja, sepittänyt omaksi ilokseni sekä joskus muidenkin. Koulussa kirjoittamiseen oli kipinä, tottakai tavoittelin parasta mahdollista numeroa. Entä jos tällä kerralla saan paremman kuin koskaan ennen? Silloin kielioppi oli enemmän kohdallaan, mitä se nykyään on. Minulla oli ihana äidinkielenopettaja, joka kannusti, ohjasi ja neuvoi, kuinka tekstiä hiotaan. Nyt se kipinä hieman puuttuu ja minua huolettaa rappeutuva kirjoitustaitoni.
En vain koskaan jaksisi suunnitella tekstejä jollekkin paperille, piirrellä ajatuskarttoja, miettiä novellin henkilöiden ominaisuuksia. Minullahan on ne kaikki päässä! Tuntuu niin kahlitsevalta suunnitella tekstejä etukäteen. Minusta on ihana antaa tarinan viedä, juonen kulkea aivan omia polkujaan. Saatoin koulussakin aloittaa jonkun tarinan, suunnitella sitä parin kappaaleen verran ja tarinan edetessä uusia ideoita syntyi päähäni jatkuvasti. Usein pärjäsinkin kaikessa kirjoittamisessa kohtalaisen hyvin, vaikka suunnitelmia en omistanut lainkaan.
On kuitenkin tilanteita, joissa otsikko tuntuu pitävän paikkansa. Lyhyitä novelleja ja esseitä on suhteellisen helppo luoda ilman sen kummempia suunnitelmia, mutta entäs kun ommellessa pitää ratkoa auki sama sauma kolmannen kerran suunnittelun puutten vuoksi. Entäs silloin kun matkalla huomaan ajaneeni kymmeniä kilometrejä väärään suuntaan, eikä vaihtoehtona ole kuin ajaa ne samat kilometrit takaisin? Tai silloin kun lauantai on jo iltapäivässä ja huomaa kulkevansa yöpuvussa, vaikka olisi pitänyt käydä kaupassa. Mitä silloin tulikaan mieleeni, kun etsin kiirreessä syntymäpäivälahjaa kummilapselleni. Minun täytyy näköjään kantapään kautta oppia, että hyvin suuniteltu on sittenkin puoliksi tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti