Ihme etten aivasta kun katselen näitä kuvia. On nimittäin ilmoja pidellyt ja me olemme istuneet sisällä. Eilenkin oli maailman kaunein kevätkesäpäivä, lämmin ja luonnon tuoksu mitä huumaavin. Mutta sisällä olemme tosiaan olleet, poikakin sai pelata luvattoman kauan tietokoneella kun en jaksanut muuta keksiä. Siitepöly on sitten inhottavaa! Toissa iltana teddyn silmä turposi kaikesta siitepölystä ja likasillä käsillä hieromisesta niin, että aamulla se ei meinannut edes aueta. En viitsinyt viedä häntä päiväkotiin, kun siellä ollaan ulkona niin paljon ja päiväkodin piha on täynnä koivuja. Lääkkeet aloitimme alkuviikosta ja toivotaan että ne alkaa pian tepsimään. Josko tänään uskaltaisimme ulos. Nyt yöllä kun tätä kirjoittelen niin ulkona ripsii mieltä rauhoittava kesäsade. Musiikkia siitepölyallergikon korville.
Ilta-aurinko oli illalla niin mahtava että piti käydä pihalla vähän valokuvaamassa. Yritin ihan viileesti vaan olla ja ottaa kuvia, mutta silti mieltä vähän kaivoi: mitäköhän ihmiset ajattelee kun täällä pusikossa kyykin, toivottavasti ne huomaa että mulla on kamera, ajattele jos ne luulee että mä kuvaan niitä salaa.... Juuri kesken tällaisten ihan hupsujen ajatusten näin silmäkulmassa taas jonkun koiran lenkittäjän ja ajattelin jo ottaa jalat alle. Kumma kyllä, tyttö pysähtyi sinne silmäkulmaan ja käänsin päätäni ja näin jotain mikä sai minut ihan iloiseksi. Tällä tytöllä oli koiran lisäksi kamera, varustettuna vielä hurjemmin kuin omani ja siellä se tyttö kyykki kuvaamassa vastavaloon. Jos olisin vähän spontaanimpi tyyppi, olisin jo huikannut hänelle iloisesti jotain yhteisestä harrastuksestamme, mutta sen sijaan tunsin oloni hieman kotoisammaksi ja lähdin hetken päästä kotiin päin. Oikeesti, tämä oli ensimmäinen kerta kun näin jonkun muun kameran kanssa kuljeksivan ja kuvaavan täällä meidän kulmilla.
