tiistai 10. tammikuuta 2012

Iltasatu, 1. osa



”Kerro satu!” pikkusiskoni pyysi.
”Mistä?” kysyin pää aivan tyhjänä.
”Hiirestä” vastasi siskoni veikeä hymy huulillaan. Liekö ollut tuo hymy vaiko sitten pimeä salaperäinen huone tai mustatorvisienikastike, jota aiemmin illalla söimme, mutta pääni täyttyi hetkessä ideoista ja hiiren seikkailuista.
”Hyvä on, kuunnelkaa aivan hiljaa ettei pikkuveli herää”, sanoin kahdelle sisarelleni, ”nyt aloitan.”

”Olipa kerran hiiri. Tämä hiiri ei ollutkaan mikään tavallinen hiiri, vaikka sillä oli neljä jalkaa, kaksi korvaa ja yksi häntä, niinkuin kaikilla muillakin hiirillä tapasi olla. Hiiri oli erityinen sen vuoksi, että se osasi puhua. Ettekö usko? Totta tämä kuitenkin on, siitä vain on jo niin kauan, että harva muistaa tarinaa hiirestä, joka osasi puhua. Tämä hiiri ei kuitenkaan ollut koskaan jutellut kenelle tahansa eikä hän avannut suutaan kuin harvoissa ja erikoisissa tilanteissa. Siksi kovin moni ei tiennyt, että oli oikeasti olemassa ainakin yksi hiiri, joka osasi puhua.
Eräänä päivänä hiiri käveli kadulla, tarkemmin sanottuna juoksi, sillä kadulla oli paljon ihmisiä ja hän pelkäsi jäävänsä jonkun saappaan alle. Hiiri puikkelehti ja hyppi, mutta hänellä oli huono onni ja yhtäkkiä joku potkaisi häntä. Se ei ollutkaan mikään saapas, joka potkaisi, vaan hieno punainen kenkä, jossa oli korkeat korot ja niiden omistaja huusi ”Hyi, hiiri, häivy siitä!”. Enempää hiiri ei sitten kuullutkaan, kun hän jo lensi ilmassa niin että korvissa vain suhisi. Hiiri tipahti tömähtäen ruskealle, hieman pistelevälle kankaalle. Seuraavassa hetkessä hiireen tarttui käsi niin nopeasti, ettei hän kerennyt ajatella muuta kuin, että nyt hänen loppunsa tuli ja viimeisillä järjen ja voimiensa rippeillään hän huusi ”Voi, älä tapa minua, osaanhan sentään puhua!”

2 kommenttia: