Vaikka äidinrakkaus joskus on hieman koetuksella, niin ilon hetkiä on varmasti tästä lapsesta enemmän kuin surun. Voiko mikään olla sen parempaa kuin pieni suu, joka kysyy, missä äiti on. Tai syli, joka avoinna antaa äidille anteeksi kun äiti on ollut hermostunut. Taidan olla hieman rakastunut omaan poikaani, niin kuin äiti lapseensa voi olla. Mitä se haittaa, jos hän hieman talloisikin mustikoita keittiössä, kun hän on sitä ennen tullut hieromaan äidin mustikkametsän kipeyttämää selkää. Entäs silloin kun hän syö. Pistelee poskeensa mustikat ja kanttarellit, kaikki isän tekemät erikoiset ruuat sekä äidin tylsän tavalliset puurot. Mustikkametsässäkin hän viihtyi yhtenä iltana lähes kolme tuntia, eikä valittanut hyttysistä läheskään yhtä paljon kuin äitinsä. Sen sijaan hän löysi hirveesti mustikoita, sammakon ja sammaltrampoliinin. Aamuisin poikani on se, joka muistuttaa hampaiden pesusta, itselläni se unohtuisi muuten täysin. Meidän ilopilleri, sadepäivän aurinko sekä loputon jekkujen keksijä!
Ja jotta ette nyt luulisi, että luulen poikamme olevan aivan täydellinen, niin kerrottakoon, että hän sai synnyttyään yhdeksän pistettä kymmenestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti