Heppahöperön mietteitä

Minäkin kuuluun siihen tyttöjen suureen joukkoon, joka kerran olin siinä iässä, että hevosista unelmoi päivät ja yöt. Seinillä roikkui julisteita nelijalkaisista ja kirjahylly täyttyi heppakirjoista ja Villivarsoista. Kun viimein edes pääsi tallille, oli unelma jo lähes täytetty. Ajatella, jos sitten sai harjata hevosen kurasta tai kääriä jalat pinteleihin. Ratsastustunnit olivat ihaninta mitä toivoa saattoi. Halusin aina sen valkoisen, suurimman hevosen, jonka selässä jalkani juuri ja juuri ylettivät satulan reunoihin. Ratsastuskentällä pölisi hiekka ja hiki vaan valui, kun pompin ja yritin parhaani korkeuksissa. Olin aivan rakastunut hevosiin.

Viime aikoina on mieleni monesti palannut näihin ihaniin kesäpäiviin, kun kärpäset pörisivät ja hevosenkakka haisi. Ratsastusjalkaani on alkanut taas kutittamaan. Miltä tuntuisi taas nousta hevosen selkään ja tuntea kun sen voimakkaat lihakset tekevät töitä tosissaan. En tiedä millä tasolla ratsastajana olisin, sillä viimeksi olin hevosen selässä kuusi seitsemän vuotta sitten. Enkä koskaan muutenkaan ollut mikään huippuratsastaja, en käynyt koskaan säännöllisesti tunneilla. Ratsastuskerrat rajoittuivat niihin kertoihin kun pääsin mummilan kylällä ratsastamaan. Se oli halvempaa kuin täällä etelässä ja taisimme saada myös jonkin asteista tuttualennusta tunneista. Nyt vatsan kanssa en kyllä näiden ihanien eläntein selkään nousisi, mutta hinku on kuitenkin kova. Olisi niin mukava kokeilla kauan unohduksissa ollutta harrastusta taas uudestaan. Minussa taitaa asua vielä pieni heppahöperö -tunnustan nauttineeni hevosen hajusta, joka löyhähti mummilan naapuripellolta.