torstai 1. elokuuta 2013

Vattumetsässä


Mieheni ehdotuksesta lähdimme eilen etsimään vadelma-apajaa. Minulla ei totta puhuen ollut kovin suuria odotuksia, ei täällä näin pohjoisessa kasva kunnon vadelmia. Ei, jos nyt ämpärin pohjan saan täyteen niin se on jo hyvä. Kiertelimme hetken aikaa autolla ja kerkesin minäkin hieman ajaa, kunnes sattui ikävä juttu joka meinasi latistaa koko marjaretkitunnelman.

 Ajoimme pieniä sivuteitä ja ohitimme erään portin, joka oli auki ja jonka vieressä seisoi auto. Ajoimme kuitenkin ohi ja tien päässä oli pieni satama. Lähdin ajamaan takaisin päin ja yhtäkkiä siinä kapealla tiellä tuli vastaan sama auto, joka oli ollut portilla, ja vielä toinenkin. En uskaltanut lähteä peruuttamaan, joten mieheni hyppäsi rattiin. Kun taas pääsimme jatkamaan matkaa, aloimme miettimään, että onkohan se portti kiinni. Ei kai se voi olla, eihän ne nyt sitä kiinni laita kun näki että me menimme sisälle. Vai? Portille saapuessamme portti oli kiinni ja lukossa. Jippii, osaako kukaan tiirikoida? Lähdimme peruuttamaan tietä toisen kerran, mutta jo vähän matkan päässä peilissä näkyi samainen auto joka oli ollut portin vieressä. Happaman näköinen keski-ikäinen mies nousi autosta ja ihmetteli vielä happamamman kuuloisena, että ihmeellistä kun on kyltit ja kaikki. Kylteissä luki "puomi", eikä muuta. Mistä me olisimme voineet tietää että se oli lukittu puomi. Ehkä ei enää toiste ajeta aukinaisten puomien ohitse ilman avainta...

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ja pysähdyimme eräässä paikassa jossa kasvoi suuria mustikoita ja vielä suurempia puolukan raakileita. Koska olimme kuitenkin vadelmien perään, jatkoimme etsintää. Mainittakoon tässä vaiheessa, että lapsemme olivat hoidossa mummilassa. Pysäköimme erään tien viereen ja astelimme sellaiseen pöheikköön että hetkessä lenkkarimme olivat aivan märät. Löysimme aivn ihanan paikan. Pienen mäen päällä kasvoi jo pieniä koivuja, mutta paikka huokui niin vanhan pihamaan tunnelmaa, että laitoin silmät kiinni ja haaveilin kumpareelle talon. Hieman sivummalta löytyi vanha penkki, pienen matkan päästä sammaloitunut kivimuuri ja pienen metsikön keskeltä punaherukkapensas. Jonkun vanhassa pihassa me varmasti olimme, vaikka en mistään löytänytkään talon jäänteitä. Löysimme pienen vadelmapaikan ja saimme ämpärimme pohjat täyteen. Tyytyväisinä jatkoimme tien toiselle puolelle ja löysimme polun jota lähdinme seuraamaan. Hetken pieniä vadelmia kerättyämme mieheni kyllästyi ja lähti etsimään parempaa paikkaa ja sen hän löysikin. Valtavien puskien varret notkuivat melkein maassa asti hervottomien vadelmien painosta ja pensaita oli silmänkantamattomiin. No anakin melkein. Vajaa kaksi tuntia keräsimme ja kotiin täytyi lähteä koska tila ämpäreissä loppui. Puskiin jäi kypsiä ja raakoja enkä olisi uskonut että tämmöisen paikan voi näin pohjoisesta löytää. Halukkaat vattumetsäkaverit voivat ilmottautua!

4 kommenttia:

  1. Tänä vuonna on ollut meilläpäin tosipaljon villivadelmia!Innostuneina ollaan niitä poimittu.Parhaita marjoja , mitä tiedän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villivadelma vs puutarhavadelma = 10-0! Ihania marjoja ja kun on vielä itse ne poiminut:).

      Poista
  2. Nyt kun niitä on, niin kannattaa kerätä. On ne vaan niin hyviä. Eilen keräsin mökiltä 2,5 litraa ja ne on nyt hillona pienissä purkeissa. Kiva aukaista talvella ja herkutella vaikka lettujen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Pitäisi käydä uudestaan samalla paikalla ettei joku kerkee kerätä ennen mua!

      Poista