torstai 6. huhtikuuta 2017

Eskariaamu maaliskuussa


Aamulla tienoon peittää yöllä satanut lumikerros. Edellispäivän loska on piiloutunut puhtaan valkean peitteen alle, niinkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Kannan kuopuksen pulkkineen alas toisesta kerroksesta ja hoputan lapsia pukemaan viimeisetkin lapaset ja kengät päällensä. Kymmenen minuuttia niin esikoulu alkaa! Oikeasti ketään ei haittaa että me tullaan myöhässä, mutta vihaan sitä tunnetta kun tiedän että olen aina se viimeinen joka vie ja hakee lapsensa. Aina viimetingassa, aina tuli hännän ja niska aina märkänä. Ajantajuni ei ole samanlainen kuin kelloilla.

Ulkona on kirkasta. Lumi hohtaa ja aurinko tunkeutuu pilvipeitteen läpi muistuttaen, ettei se mihinkään ole hävinnyt. Verhota vain ovat vielä tältä aamulta avaamatta. Teddy on riemuissaan, kaikkialla on suojalunta. Kramsnö. Tiitta kolistelee toisen pulkan rappusten alta ja hiki pursuaa kainaloista kun vedän kahta nuorimmaista perässäni. Aivan sama jos tiellä olisi leukojen jauhamaa purkkaa. Vauhti ei päätä huimaa, mutta onneksi matkakaan ei ole kummoinen. Pikkumetsä, joka erottaa talomme koulusta, on maagisen näköinen. Ensin tulee vastaan kuusten armeija, oksat notkuvat lumen painosta. Talsimme kävelytietä pitkin metsän reunaa. Avve kinuaa penkasta lunta. Hän ryystää kökkärettä kuin ampparijätskiä. Haavat ja koivut kurkottelevat pitkiä kaulojaan metsän toisessa laidassa ja lumi näyttää sataneen yhdestää suunnasta. Pohdin mikä saa lumen tartumaan pystysuoraan puunrunkoon. Joka kolmas metri pysähtyy yksi lapsista tutkimaan koirankakkaa, hakemaan lisää lunta pikkuveljelle, jähmettyy patsaaksi kun ohitse hyppelehtii säilyketölkin kokoinen koira tai sitten vain jaloista häviää yhtäkkiä kaikki voimat.

Vihdoin koulun pihalla. Missään ei näy ristin sielua, lumi vain narskuu meidän Kuomiemme alla. Miksi minun piti aamulla hermostua? Miksi en katsonut illalla jo kaikkien vaatteita valmiiksi? Miksi lapset eivät vaikuta kuulevan? Miksi aina tulee kiire? Mistä saisi tilattu paremmat hermot? "Äiti, voidaanko me jo antaa anteeksi?" Halaan lapsiani ja kyynelten lomasta näen kuinka joku muukin juoksee myöhässä koulun pihalle. Pieni tuulenvire heilauttaa Tiitan hiukset naamalleni. Rakkaat lapseni. Saatan Teddyn sisälle ja hänellä on yhtäkkiä niin kiire että kerkeää hätäisesti antaa halin. Legot ja plusplusit odottavat.

Aurinko häikäisee, mutta käännän sille selän kotimatkalla. Puista tipahtelee märkää hyhmää, kun lämpö saa lumen painamaan. Menemme kuusen alle ja vedämme yhdestä oksasta saadaksemme kunnon lumisateen niskaamme. Kaikkia naurattaa. Tunnen oloni jo hiukan paremmaksi. Onneksi pyysin anteeksi ennen kuin jätin poikani kouluun. Ohitamme kuuset, joiden juurelle viemme aina kaapin perukoille unohtuneet pähkinät. Katselemme hetken, jos oravia näkyisi tälläkin kertaa, mutta linnut vain laulavat ja varikset raakkuvat latvoissa.

Kahmaisen pojalleni viimeisen kourallisen lunta avatessani kotioven. Kodin lämpö tuntuu hetken melkein luotaantyöntävältä. Aivan kuin kukaan ei olisi avannut yhtäkään räppänää moneen kuukauteen. Kuinka kodin ilma voi muuttua niin paljon puolessa tunnissa jonka olimme poissa? Avaan ikkunan ja päästän linnunlaulut ja auringonsäteet sisälle. Jonkun kotona leivotaan. Alkaa itsekin tehdä miei pullaa. Luovin märkien haalareiden ohi keittiöön, kaivan pakastimesta vaniljapullan ja istun kesken jääneelle aamupalalleni. Rauhotun. On taas uusi päivä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti