Sateessa seikkailua

Aamulla avasin silmät ja odotin yhtä kaunista ilmaa kuin tässä viime päivinä on ollut. Auringon paistetta sekä muutama lämpöaste, oikein ihanaa keväistä säätä. Mutta leukani ihan rojahti alas, kun näin että vettä tuli taivaan täydeltä. Satoi tai paistoi, tarkoitukseni oli lähteä ystävän luokse. Puin päälle ja sitaisin hiukset kiinni, shhhh, shhhh, vähän lakkaa pälle ettei aivan sekaisin sojota suortuvat. Puin pikkutytön ja rymistelin vaunujen kanssa pihalle. Portaat laskeuduttuani (toisesta kerroksesta, ei hissiä) huokasin, nyt taitaa rankin olla takana.

Yhdellä kädellä vaunuja työntäen, toisessa kädessä hieman repsottava sateenvarjo ja macaron-leivokset vaunun alakorissa hyppien yritin liukastella pysäkille. Tie oli älyttömän liukas ja märkä, eivätkä kevätkenkäni ilmeisesti ollut tarkoitettu jäisille pinnoille. Pito oli kuin kesärenkailla. Onneksi sentään kerkesin bussiin ja matkalla kaupunkiin se täyttyikin ääriään myöten. Hiihtolomalaiset olivat lähteneet liikkeelle. Kaupungissa odottelin toista bussia ja kun viimein bussi saapui, kävin vain ovella toteamassa, että täynnä on koko mokoma. Seuraava samaan suuntaan kulkeva bussi lähtisi tunnin päästä. Ärsytti, jonkun mummon rollaattori seisoi juuri siinä missä minun vaunujen paikka olisi ollut. Eikä mummoa mailla halmeilla. Meinasin pöhkönä lähteä kävelemään, mutta soitto ystävälle ratkaisi tilanteen. Menin sitten toisella bussilla hieman toiseen suuntaan ja kävelin loppumatkan. Siis yritin pysyä pystyssä.

Kaivoin puhelimen taas taskusta ja soitin samalle ystävälle, minne pitäisi mennä. Puhelin kädessä itkeviä vaunuja työnnellen ei kaikki keskittymiskykyni enää ollutkaan kävelemisessä, joten löysin itseni yhtäkkiä polvilteen maasta. Puhelin maassa, vaunut hieman vinossa, polvet märkänä, hiukset märkänä sateesta (hiuslakka oli tässä vaiheessa enää muisto vain) toivoin ettei kukaan ollut nähnyt pyllähtämistäni. Nousin ylös ja ravistelin lunta ja vettä yltäni. Lähdin taas eteenpäin ja asetin askeleeni entistä tarmokkaammin. Minuahan ei tällaiset pienet vastoinkäymiset nyt lannista!

Vihdoin, vihdoin näin oikean talon kulman. Hyvä kun en juossut loppumetrejä, mutta päädyin hitaampaan tahtiin. En halunnut enää vaarantaa itseäni kastumaan entistä enemmän. Miten ihanaa oli päästä ystävän luokse. Juttelimme ja höpötimme ja siinä välissä söimme hyvää jauhelihapiirakkaa ja kahvittelimme macaronsien kera. Oli todella piristävää.

Kotimatka onkin jos itten aivan oma lukunsa. Onkohan se niin, että kun pitkään aikaan ei tee oikein mitään, niin sitten kun tapahtuu, niin kerralla kunnolla. Tai sitten olen vain liikaa pölyttynyt täällä kotona, niin kaikki on niin huisin jännää. Kiitos oikein mukavasta ja piristävästä päivästä, ystäväni! Sekä sinä mummeli, joka bussissa istuit vieressäni. Kerroit, kuinka aina nuorille matkustajille sanot: "Te nuoret, istukaa nyt kun olette vielä nuoria. Koska vanhana saatte seisoa"

Tulppaanit ystäväni ikkunalla on varma kevään merkki!