Ihan totta

Joskus mietin, millaisen kuvan mahdan elämästäni täällä blogissa luoda. Täällä kun kirjoittelen lähes vain ja ainoastaan mukavista jutuista, kylässä käymisestä, ystävistä, hyvistä ruuista, askartelu- ja käsityöjutuista. Kaikesta kivasta mitä arkeen ja juhlaan vain mahtuu ja mistä ehdin kirjoittaa. Aika mageeltahan tämä saattaa näyttää, asutaan ruotsissa ja käydään välillä mökillä jossain tunnelmallisessa korvessa, syödään mahtavia ruokia ja kotonakin on ihan kivan näköistä. Lapset on suloisia ja terveitä ja puhun tätä paikallista kieltäkin melko sujuvasti. Välillä jopa ajattelen sillä.

Mutta tiedättekö mitä? Joka ikisellä kolikolla on myös se kääntöpuoli. Mietin myös sitä, että paljonko julkiseen blogiin aivan tuiki tuntemattomille haluan kertoa. Tutuille ja ystävillehän yritän ihan henkilökohtaisesti kertoa kuulumiset. Voisin sanoa, että jo pitempään on ollut rankkaa. Niin rankkaa, että pahimpina päivinä ei ole meinannut jaksaa nousta ylös sängystä. Joskus on on ollut hetkiä, että toivoisi maan aukeavan jalkojen alla nielaisten minut mukanaan. Välillä olo on ollut kuin sukeltajalla, joka on kadottanut suunnan veden pinnalle. Ajoittain mietin, että jaksaisiko kukaan muu elää näin. Miksi minä, miksi me? Eikö olisi jo aika helpottaa?

Joskus iltaisin pitää tyyny vaihtaa kun edellinen on kyynelistä niin inhottavan märkä. Aamulla väsyttää kun ilta on venähtänyt jutellessa yöhön. Mikä sitten auttaa jaksamaan? Usko huomiseen, siihen että meillekin on tarkoitettu vielä helpompia aikoja. Anteeksi antaminen ja pyytäminen. Oman asenteen muuttaminen. Treenaaminen. Pienten murusteni hymyt. Mieheni iloinen katse.

Valoa ehkä tunnelissa jo näkyy, mutta heikosti se kajastaa ja tuntuu että matka on pitkä.

Halusin vain siis sanoa sen, että älä kadehdi sen iloja jonka suruja et tunne. Eikä meidän elämä mitään ainaista surua ja murhetta ole, ei tokikaan. Muutenhan en jaksaisi tätä blogiakaan kirjoittaa. Esimerkiksi tänään oli tosi hyvä päivä. Mutta ehkä kymmenen vuoden päästä voidaan katsoa taakse ja ajatella, että kyllä meillä tosiaan sillon oli rankkaa. Ollaan siis kiitollisia siitä mitä meillä on ja keskitytään niistä iloitsemiseen, niin murheetkin voivat tuntua pienemmiltä.